Tämä historiallinen novelli syntyi Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa -kurssilla joulukuussa 2022. 

​

ROUVA WUOLIJOKI

​

Valo on huvennut. Miten kauan minulla on vielä aikaa, joko kuolema kolkuttaa rautaoveeni, saako riutunut vartaloni, käteni, sormeni kirjoittaa…

​

Kosketan pöydän pintaa. Kuljetan sormeani kirjainta pitkin. Kuka on se onneton, joka täällä on ennen minua repinyt elämänsä sivuja riekaleiksi? Varastyttönen, sikiönlähdettäjä, salakaupan myyjä. Pinta on kuoppainen, kirjaimista ei saa selvää täällä pimeydessä.

 

Nimikirjaimet A.S. minä erotan. Tunnustelen kaarevaa kirjainta, joka on niin syvään puuhun viilletty. Onko hänkin tuskissaan huutanut sisällään, yksinäisyyttään ja syyttömyyttään? Ja sodan mielettömyyttä. Tännekö minut on lukittu loppuelämäkseni?

 

Miksi…

 

Me onnettomat naisressukat.

 

Heistä yksi kysyi minulta jotain. Olimme piirissä. Minä kuljin keppini kanssa harmaassa ympyrässä. Minä sain kulkea keskellä, kävelykehän sisäpiirissä, minä vanha ja hidas.

 

- Rouva Wuolijoki, auttakaa minua!

​

Tyttö kuiskasi, tuskin kuulin tuon riepulaisen ääntä. Ihan kuin olisin nähnyt hänen niiaavan.  

 

Katselen näitä naisia, vankitovereita. Katselen heitä, kun kuljemme ankeina toinen toistemme perässä.

 

Ties vaikka likka olisi sikiönlähdettäjä. Niitä on niin monta. Lapsi kuuluu myös yhteiskunnalle, sanoin yhdelle heistä. Pienokaisten on määrä elää.

 

Vekselinväärentäjät, salakaupan myyjät ja voin trokarit minä hyväksyn. He ovat syyllisiä, minä en.

 

Minut he tuntevat nimeltä. Minä hymyilen sisälläni. Rouva Wuolijoki, tyttöressukka sanoi uudestaan, mutta vartijan huuto keskeytti. Meidän on kuljettava hiljaa, puhumatta, annettava piirin pyöriä.

 

Kohtasin tytön katseen. Laihat, luisevat kasvot. Silmissä epätoivoa ja surua ja tuskaa. Hän aneli silmillään, mutta painoi sitten päänsä alas ja käveli lujempaa. Seuraavana päivänä hän oli poissa. Hänet oli viety Hämeenlinnaan kärsimään tuomiotaan. Sinne niin monet joutuivat. Mutta minne minä…

 

Nämä tytöt ovat samanikäisiä kuin minä silloin kun muutin Helsinkiin opiskelemaan. Koko elämä oli edessä. Nostin hameenhelmojani jyrkkiä rappusia kiivetessäni. Minulla oli tarmoa.

 

Sieluani ei oltu vielä viety.

 

Nyt kuulen pommit sielussani. Siellä ne tuhoavat. Minä yritin lopettaa tämän sodan, mutta voiko yksi ihminen tehdä jotain niin suurta? Syyttömäksi julistamisen sijaan minut heitettiin mustaan autoon. Siitä alkoi tämä mustuus…

 

Ensimmäisessä vankilassa en päässyt edes ulos. Ylivartijat eivät siellä edes hymyilleet. Täällä sentään minulle oltiin ystävällisiä ja kehotettiin käymään talosille.

 

Jossain tuolla ikkunan takana loistaa vapaus. Mutta ovatko hekään vapaita, jotka taistelevat siellä jossain, kaukana, uhmaten luotien ja tykkien julmaa tehtävää. Mitä on vapaus?

 

Antakaa minulle sellainen!

 

Muistan, kuinka sanelin näytelmiä Marlebäckin kartanossa. Yli 20 vuotta minä olin sen kartanon emäntä. Minä sen sain kukoistamaan ja sitten se vietiin minulta. Muistan, kuinka siellä juhlittiin 50-vuotissyntymäpäivääni. Minulle pidettiin puheita, arvovieraita oli paljon, tunnelma oli kepeä.

 

Toista se on nyt kun juuri kukaan ei käy täällä vierailulla. Vain tyttäreni eikä hänkään kovin usein. Sentään minulla on lupa vastaanottaa ruokaa vieraan mukana. Kunnon ruisleipä oikealla voilla on eri asia kuin iänikuinen klimppinen puuro, mitä täällä tarjotaan. Kylmää velliä meille poloisille. Se juuttuu kurkkuun. Antakaa jo armoa!

 

Muistoissani palaan aina Marlebäckiin. Siellä minä makasin sohvalla tai kylvyssä. Poltin savuketta sen mitä sanelultani ennätin. Firinä Tiittanen oli toisessa huoneessa ja kirjoitti kaiken ylös. Kuulin koneen napsutuksen ja olin onnellinen. Välillä minun oli hoidettava puheluita, vieraita oli keskittävä tai kartanoa hoidettava. Kaiken muun ajan minä sanelin ja sanelin.

 

Nyt ei kukaan kirjoita minun puolestani. Minun on itseni kaikki tehtävä tässä kylmässä ja ummehtuneessa loukossa. Ilma ei anna hengittää. Kylmyys syvenee ja asettuu sisimpään. Vain pieni lämmöntuoja ikkunan alla. Senkö turvin minun on tarkoitus selvitä siihen asti, kunnes julma kuolema vie kaiken.

 

Shakespeareni on onneksi täällä kanssani.

 

- Velli jäähtyy, ylivartija sanoi ja siveli kirjan kantta. Niin kuin hän ei olisi koskaan lukenut sydämeni valittua.

 

- Ehtoota, minä vastasin.

 

Aamuin ja illoin kivikäytävässä kuuluu kolinaa. Puukengät kolisevat kiveä vasten. Istun tässä, puinen pöytä on pieni, valo on viety ja kohta elämäkin. Vai onko…

 

Yhtä paha olisi, jos joutuisin koko loppuelämäni olemaan vangittuna. Yksinäisyys on pahin tuomioni. Sitä ajatellessani suuret vesikarpalot valuvat pitkin poskiani.

 

Valo hupenee. Minä siirrän kirjat sängylle. Ne ovat minun.

 

Jos vaan saisin elää. Kaikki muu on jo minulta viety.

 

Katson tyhjää paperia. Se makaa pöydällä ja ilkkuu minua. Sen pinta on tahrainen ja läikikäs. En anna sen voittaa.

 

Olen ollut elämässäni tarmokas. Nytkö minä annan periksi?

 

Kuumat vesikarpalot pysyvät poissa. Tässä ja nyt minä sen päätän. Tämä elämäni suurin draama on vielä jonain päivänä kaikkien katsottavana näyttämöllä.

 

Asetan päällimmäisen paperin sängylle. Otan uuden ja laitan sen kirjoituskoneeseen.

Kirjoittaisin näyttämölle tästä kaikesta. Laittaisin heidät kulkemaan piirissä ja piiristä pois, askeleet kumisten, ruoka-astiat kilisten. Kaiken sen laittaisin suurelle näyttämölle, jos vain saan elää…

 

Mutta nythän olen elossa! Minulla on sormet, joissa virtaa veri, vahva ja lujatahtoinen veri. Ennen kuin ne katkaistaan, minä laitan ne työhön.

 

Pohdin hetken. En sitä silloin tiennyt, mutta nyt tiedän. Minulta apua pyytänyt tyttö. Hänestä kirjoittaisin. Ja millä tavalla kirjoitankaan! Tästä näytelmästä tulee yhtä menestyksekäs kuin Niskavuoren naisista, mutta tällä kertaa kirjoitan omalla nimelläni. Tällä kertaa minun ei tarvitse tarjota teatterille lavasteita eikä kalusteita.

 

Tyttöressukka ryysyissään. Hän aloittaa näytelmän. Dramaattinen sisääntulo ja koskettava monologi. Hän on todistaja, joka kertoo näistä epäinhimillisistä oloista. Nuori, kukoistava ihminen lukittuna ja päällään vain vankilan hynttyyt.

 

Minä tulisin hänen jälkeensä näyttämölle. Näyttelijätär, ei kuka tahansa vaan Suomen paras. Hahmoni istuisi tuolille ja kertoisi. Minä täällä syyttömänä paksujen seinien sisällä. Tiedän jo, miten Wuolijoen monologi alkaa. Minä olen syytön…

 

Rouva Wuolijoki tulee lavalle kävellen hitaasti ja ottaen tukea kepistä. Naisvanki seisoo keskellä lavaa. Wuolijoki istuutuu naisen vieressä olevalle tuolille.

 

ROUVA WUOLIJOKI:     Minut vangittiin vuonna 1943. Yö oli musta. Minut vietiin mustalla autolla vankilaan, vaikka minä olin syytön.

 

VANKI:       Minä olen kuullut teistä, rouva Wuolijoki. Kertokaa, miten näytelmänne syntyivät.

 

ROUVA WUOLIJOKI: Minä kerron. Mutta ennen sitä minä kerron teille elämästä.

 

Vanki istuutuu lattialle rouva Wuolijoen tuolin viereen.

 

ROUVA WUOLIJOKI: Minä synnyin Virossa vuonna 1886. Nimeni oli silloin Ella Murrik.

 

VANKI: Koska sinä muutit Suomeen? Osaatko sinä vielä viron kieltä? Kuka keksi Niskavuori-nimen?

 

ROUVA WUOLIJOKI: Kaikki aikanaan. Kaikki aikanaan.

 

Näin näytelmäni alkaa.