Muistan ala-asteelta yhden kerran, kun opettaja kehui ainettani. En muista, millä luokalla olin, mutta muistan, että kirjoitin aineen oravasta. Siitä tuli niin elävä, että opettaja kysyi, oliko meillä joskus ollut orava lemmikkinä. Ei ollut. Muistan vieläkin, miten kirjoitin oravan pehmeästä päästä, joka pilkisti pöydän alta. Se oli varmasti ensimmäinen kerta, kun kirjoitin virkkeen, jossa kaikki sanat alkoivat samalla kirjaimella. Oravan pieni pehmeä pää pilkisti pöydän alta. Pidin koulussa ainekirjoituksesta, mutta muita muistikuvia minulla ei ole aineistani saamista positiivisesta palautteesta.
Negatiivista palautetta muistan saaneeni. Erityisesti yksi kerta lukiosta on jäänyt mieleeni. Opettaja luki ainettani ääneen luokassa, ei tosin kertonut, kenen aine se oli. Muistan, miten minua hävetti. Opettaja luki aineeni ääneen siksi, että se oli niin huono. Muistan, että meidän piti analysoida jotain tekstiä tai runoa, enkä osannut kirjoittaa aiheesta mitään järkevää. Häpesin asiaa niin paljon, että en kyennyt menemään seuraavalle äidinkielentunnille. Opettaja vielä käytävällä totesi minulle, että hän oli arvannut, etten tulisi seuraavalle tunnille. Jälkeenpäin mietin, että mikä oli aineen lukemisen hyöty, miksi opettaja luki sen. Toki olen myöhemmin oppinut (kuten toisessa postauksessa kirjoitinkin), että huonosta tekstistä voi oppia enemmän kuin hyvästä. Mutta silti. Ehkäpä se häpeän tunne on vaikuttanut minuun voimakkaammin kuin ala-asteella saatu kehu, kun olen aloittanut kirjoittamisen uudelleen vasta kaksikymmentä (ja enemmänkin) vuotta lukion jälkeen.
Comments